Äitini muistoa kunnioittaen

Kuvassa Leila Välimäki, Jari Välimäki, Jyrki Välimäki

Veikko Lavi laulaa, kuinka jokainen ihminen on laulun arvoinen; kuinka jokainen elämä on tärkeä. Mielelläni kirjoittaisin sanat lauluun, joka kertoo äidistäni. Haastavaa olisi saada tuohon lauluun mahtumaan kaikki se, mistä minä ja veljeni Jari olemme hänelle kiitolliset.

Jospa kirjoittaisin äidistäni kirjan, elämäntarinan. Siitä tulisi sankaritarina. Kirjan takapeilissä olisi seuraava sitaatti ( Christian Nestell Bovee ): ”Juuri meidän suhtautumisemme olosuhteisiin määrittelee sen, mikä vaikutus niillä on meihin. Sama tuuli, joka vie yhden aluksen satamaan, saattaa heittää toisen karille.”

En kykenisi kirjoittamaan sankaritarinaa, joka etenisi kronologisesti – Leilan syntymästä kuolemaan, koska yksinkertaisesti – niin hullulta kuin se kuulostaakin – en tiedä mielestäni paljoakaan hänen lapsuudestaan ja nuoruusiästään.  Nykyaikana kovin suosittu sukututkimus olisi peräti haastavaa, kun jo isovanhemmistani en tiedä juuri mitään.

Tämän asian toteaminen on hätkähdyttävää. 

Tiedän lasteni Annan ja Astan käyneen pitkiäkin keskusteluja Leila-mamman kanssa ja niiden kautta uskon heidän kykenevän täyttämään noita aukkoja tiedoissani äitini elämänkaaressa. Ja tietenkin äitini sisko Anja Palomäki on tärkeä lähde äitini elämänkerran ensimmäisten lukujen kokoamisessa.

Lapsuuden muistoihini kuuluu valokuva-albumi. Se lienee äitimme tavaroiden joukossa, enkä sitä tätä tilaisuutta varten ehtinyt kaivaa esille. Toki siitä varmasti olisi ollut apua yrittäessäni kuvata äitini elämää.

Huomaan, että pyrkiessäni muistelemaan äitiäni tulen väistämättä kuvanneeksi myös omaa ja veljeni elämää.

Isästäni Simosta minulla ei ole mielikuvaa – Jarilla kolme vuotta vanhempana lienee jonkinlainen. Ihan aikuisiässä olemme saaneet tutustua Simon tyttäriin Eevaan ja Anneen, jotka ovat onnistuneet vakuuttamaan meidät tuntemaan, että olemme heille tärkeitä. Eeva Välimäki ja Anne Tuominen ottavat osaa suruumme. 

Äitini oli hyvä kasvattaja. Varhaislapsuudessa opin, mikä on oikein ja mikä on väärin. Kodin ilmasto mahdollisti tunnetaitojen, kuten empatian, kehittymisen. Äidillä tuntui olevan arkinen toimiva suhde Jumalaan, joka tarttui myös minuun.

Nuoruusiässämme kasvatus oli äidillemme kasvamaan saattamista, kuten J.A. Hollo oli kasvatuksen määritellyt jo 1900-luvun alkupuolella. Äiti tosin ei tiennyt mitään J.A. Hollosta.

Tunnen, että sain kasvaa varsin vapaasti.

Nuoruusiän hölmöilyissä tuskallisinta oli tuottaa pettymys äidille. Ehkä juuri siksi vertaisryhmäämme Mäntymäen muihin nuoriin verrattuna olemme kuitenkin pärjänneet varsin hyvin.

”Viime kädessä ei ole kysymys siitä, mitä teet lastesi hyväksi, vaan siitä mitä olet opettanut heidät tekemään oman itsensä hyväksi. ” ( Ann Landers )

Kyllä äiti antoi minun hyvin nuorena ikään kuin istua oman elämäni autossa kuskin paikalle. Itse hän istui viereeni luottavaisena.

Kansakoulun neljänneltä luokalta menin ystäväni – naapurustossa asuneen - Vaihisen Karin kanssa pyrkimään oppikouluun, vaikka kansakoulun opettaja antoi ymmärtää, ettei ollut tarvetta minun kohdallani horjuttaa sen aikaista luokkayhteiskuntaa.

Pyrimme Turun Klassilliseen Lyseoon, koska Jari oli jo siellä. Äiti otti varsin rauhallisesti vastaan tiedon pääsemisestäni Klassikkoon.

Kyllä äiti oli ylpeä pojistaan, vaikka hän ei sitä ääneen julistanut.

Hän oli hyvä ihminen. Pahinta, mitä hän päästi suustaan, oli ”se paskiainen”. Tähän hän sortui Astan mukaan kertoessaan hänen ja meidän poikien vierailusta Simo-isämme luona ja kuvatessaan saamaamme kohtelua. Kaikesta päätellen ilmaus oli hyvin maltillinen.

Äiti osallistui Turun Seudun Invalidien järjestämään toimintaan, kun me olimme lapsia. Usein saimme olla mukana, mikä opetti meitä arvostamaan erilaisuutta ihmisissä.

Ymmärrän, että tuohon aikaan tällä toiminnalla oli iso merkitys äidille. Se tarjosi vertaistukea aikana, jolloin yhteiskunnassa yksilön invaliditeetti liikunta- ym. rajoitteineen ja ihmisten kielteiset asenteet estivät tasavertaisen elämän.

Äiti ei käynyt kodin ulkona töissä.  Lapsuudessani hän toimi perhepäivähoitajana; meillä olipäivähoidossa lapsia, joiden sosiaalisten taitojen kehittämiseen itsekin ikään kuin isoina veljinä osallistuimme mm. erilaisten pelien kautta.

Anna-Riitta Hepo-Oja oli äidin hyvä ystävä, jolla oli iso rooli myös meidän lapsuudessamme. Kutsuimme häntä Annu-mammaksi.

Muistelen tuota lapsuuden valokuva-albumia.

On kuvia Kolmirannasta, kaiketi käsityöammatteihin valmistavasta oppilaitoksesta. Ymmärrän, että he siellä he ystävystyivät. Muistan sen ainoan kuvan minusta. Siinä Annu pitää minua pystyssä.

Annu oli kätevä käsistään ja hän teki perheemme hyväksi monet sellaiset työt, mitkä perusperheissä olivat niitä isän töitä; suksien tervaus, pyörän kumin paikkaaminen jne.

Annu kuoli vuonna 1992 – ennen kuin meidän Anna ehti syntyä. Annu oli ollut meille tärkeä ihminen ja surumme oli sen mukainen.

En kuitenkaan muista äitini erityisemmin näyttäneen suruaan – en silloin, enkä myöhemminkään. Elämä oli varmaankin opettanut hänelle, miten tilanteista selvitään yli.

Atte Tuominen tuli äidin elämään 80-luvun alussa. Hän oli töissä Puhallintehtaalla ja ajoi Talbotia. Atte asui Kaarinan Kauselassa pienessä viehättävässä omakotitalossa, missä Leila alkoi olla yhä enemmän.

Tuo aika oli äidille kaikin tavoin toimeliasta aikaa.

Atte kuoli vuonna 2003 – tai 2004. Tämä pitää ja tämä on mahdollista tarkistaa vielä tänään. Atten hauta kun on täällä Pyhän Katariinan kirkon hautausmaalla.

Atten kuoleman jälkeen äiti joutui pian muuttamaan pois Kauselasta. 

Äiti muutti Kaarinan Hovirintaan.

Äiti oli nyt yksin. Pyrimme pitämään yhteyttä äitiin ja auttamaan, milloin hän apua pyysi. Mutta sellainen tunne minulle jäi, että enemmän meidän olisi pitänyt tehdä – vallankin sen jälkeen, kun hänessä todettiin muistisairaus ja hänen liikuntakykynsä heikkeni.

Hän oli vaan aina niin positiviinen.

Luotimme kunnalliseen vanhusten kotihoitoon, mutta jossain vaiheessa meille sitten kirkastui, että virkamiehet eivät ainakaan keskimäärin kyenneet tai halunneet nähdä tilannetta meidän omaisten lailla. Koimme kotihoidon järjestelyt riittämättöminä.

Leilalle oli järjestymässä paikka modernissa ryhmäkodissa, mutta hänen liikuntakykynsä oli siinä vaiheessa jo niin heikko, että päädyttiin siihen, että hän muuttaa Piikkiön Valma-kotiin – muistaakseni vuonna 2014.

Valma-kotiin päästyään äidin kunto koheni. Valma-kodissa oli kiva käydä häntä tapaamassa. Vierailut olivat molemmin puolin antoisia. Hän oli niin myönteinen. Keskustelumme olivat huumorin sävyttämiä. Muutamalla vitsillä pärjäsi hyvin, kun muistisairaus huolehti siitä, että hän ei kyllästynyt juttuihini. Katseltiin yhdessä valokuvia ja kerrattiin kuka kukin on.

Kassu-koiramme vierailu tuntui piristävän muitakin vanhainkodin asukkaita.

Äiti oli ylpeä pojistaan, ottanut ikään kuin sordiinon pois ja esitteli minut ja Jarin onnellisena henkilökunnalle ja muille asukkaille.

Vuodenvaihteessa äidin tila jotenkin heikkeni. Hänet vietiin sairaalaan, jossa hän vietti joitakin vuorokausia. Tästä alkoi vaikeampi jakso. Välillä toki äiti oli pirteämpi. Olen onnellinen, että Asta ja Elias ja Anna, Juha-Matti ja Väinö vielä tänä keväänä onnistuivat käymään Leila-mamman luona.

Kaksi viimeistä kuukautta oli vaikeat. Äiti nukkui lähes aina kun vierailin hänen luonaan. Hereillä ollessaan hän ei puhunut ja jotenkin tunsin, että vähitellen yhteys välillämme muutoinkin heikkeni.

Tiistaina 2. päivänä toukokuuta kävin hänen luonaan. Seuraavana päivänä Valma-kodin aamuvuorosta kysyttiin, olinko vähään aikaan käynyt siellä. Jollen olisi, nyt ehkä saattaisi olla hyvä tulla. Sanoin tulevani töiden jälkeen. Sitä ennen kuitenkin Jari ehti välittää minulle tiedon, että äitimme oli nukkunut pois.

Haluan päättää tämän puheenvuoroni äskettäin myös pois nukkuneen suuresti ihailemani Mauno Koiviston sanoihin. Minusta nämä sanat nimittäin kuvaavat erinomaisesti myös oman äitimme tapaa elää:

”Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei itse siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt käänteisesti niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan."

Tämä oli muistopuheeni äidilleni.